Meillä lenteli eilen kahvikupit pitkin lattioita ja seiniä.

Mies on odottanut sairaspäivärahoja kuin kuuta nousevaa (niin muuten minäkin, sillä olen lainannut neljäsosan palkastani hänelle tässä kuussa...). Kun hän eilen soitti konttoriin kysyäkseen missä rahat viipyvät, niin hän sai tietää, että hän on käyttänyt sairaspäiväaikansa ja olisi pitänyt hakea jotain muuta avustusta ja tästä hän on kuulemma saanut kirjeen. Siitäkös se riemu nousi. Minä en ole kuulemma informoinnut häntä siitä kirjeestä! Mistä kirjeestä??? Minä olen oppinut vuosien mittaan seuraamaan oman postini lisäksi hänenkin postinsa. Eikä sellaista kirjettä ole tullut...

Seuraus tästä oli, että minun olisi pitänyt kaivaa piilostani unilääkkeet. Että hän olisi päässyt nukkumaan = huumailemaan. No, enhän minä sitä tietenkään tehnyt.

Meidän välimme ovat enemmän tai vähemmän tulehtuneet. Kaipaamaani lämpöä ja yhteiseloa en pysty antamaan, enkä saamaan. Minä vaan olen. Käyn töissä ja tulen väsyneenä kotiin. Tällaisten episodien jälkeen en edes tiedä enää miksi tässä olen. Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Vain olemiselta.

Olen myös miettinyt, että miksi kirjoitan tätä blogia. Lähinnä itseäni varten. Että muistaisin. Etten unohtaisi millaista oli vaikeina päivinä.